Tänään on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta kulunut tasan 30 vuotta! Sen kunniaksi julkaisen kakkososan Tshernobylkuvia. Niitä on ihan jumalaton määrä (edelleen, mihkäs ne häviäisi) ja koitin katsoa etten hirveästi samoja laittaisi kuin Tshernobyl ja Pripyat - postauksen ykkösosassa.
Siitä on nyt 8 kuukautta kun kävin paikan päällä. Se päivä oli yksi elämäni parhaimmista päivistä, tiedän että se sellaisena tulee myös pysymään läpi mun koko elämän.
Sen päivän merkitys, ne fiilikset mitä siellä tuli, se autio luonnonvaltaama kaupunki, menneisyyden haiku, kadotus ja suru, toisaalta vehreä rehottava ukrainalainen viidakko jota aurinko kaitsi. Rapistuvat talot, keskusaukio ja ne kaikki umpeenkasvaneet kadut. Pieni vankila vielä pienemmällä ulkoilualueella, vanha paloasema ja kerrostalot avoimine ikkunoineen. Huvipuisto jonka karuselli ei koskaan pyörinyt, suuri koulu jonka ikkunasta näkyy kaunis kesäpäivä, korvissa humisee idyllinen hiljaisuus, vihreä luonto jossa linnut ei laula. Hetken voi olla kuulevinaan lasten riemua, sitten huomaan luokkahuoneen täynnä kaasunaamareita, liitutaulut joissa on 30 vuotta vanhat opetukset odottamassa rapistumistaan, abc-taulun jota kukaan ei enää tarvitse, hotellin jossa kukaan ei enää majoitu. Elävä muisto jostain mitä on ollut mitä ei koskaan enää ole. Se miljöö jää elämään paikoilleen aikaan. Se on yks tän ajan pienistä ihmeistä johon ei kosketa ehkä enää koskaan. Se on paikka jossa nurmikolle ei voi astua säteilyvaaran vuoksi, paikka jonka salaisuus kasvaa umpeen pikkuhiljaa ja kantaa mukanaan kaiken sen neuvostoaikaisen elämän mitä sinne joskus jätettiin. Se on ihan vitun kaunista.
Millamaija
ps. Näitä minun ja Lenan (kuvassa kanssani ydinreaktorin edessä) kuvia käytetään YK:n Tshernobyl-konferenssissa Minskissä!
ps. Näitä minun ja Lenan (kuvassa kanssani ydinreaktorin edessä) kuvia käytetään YK:n Tshernobyl-konferenssissa Minskissä!
